Kirkon menoista

Vihkiäisemme menivät kirjaimellisesti wanhan kaavan mukaan

Wanha sormusvala oli hieman vaikeahko opetella 1800-luvun lopun kirkkokäsikirjasta.

Valitsimme hääkirkoksemme Kuokkalan kirkon. Halusimme että vihkikirkkomme olisi meitä lähellä, jotta kirkko muuttuisi 'omaksemme'.  Kirkko on modernilla tavalla henkeä salpaavan kaunis ja ainutlaatuinen samalla se henkii menneitä aikoja. Kirkkosali on valoisa ja puu on valta-asemassa kirkon sisustuksessa. Kirkon valinnassa emme halunneet seurata häidemme teemaa, Kuokkalan kirkko oli molempien toive. Jyväskylän kaupungin kirkko olisi sopinut toki teemaamme paremmin.

Vihkiminen

Saimme onneksemme mukavan vihkipapin ja hänellä oli meille yllätys. Pappimme oli saanut haltuunsa 1800-luvun lopun kirkkokäsikirjan ja päätimme ottaa vihkikaavan siitä. Valitettavasti naisten ja vaimon asema oli tuolloin aivan toinen, joten kaikkea ei vihkikaavasta voitu käyttää. Naureskelimme yhdessä vanhalle tekstille jossa korostettiin naisen tyhmyyttä ja elätin asemaa.  Kauniitakin sanoja tekstissä löytyi ja niitä käytettiin.  Opettelimme oman vihkivalamme ulkoa wanhasta tekstistä.  Kirkon menot eivät lopulta hirveästi eronnut nykyisestä, ehkä sanamuodot olivat vähän vanhahtavia.

Kirkon menojen kulkua voitte miettiä jo etukäteen, valita psalmeja, rukouksia ja raamatunkohtia, tai vaihtoehtoisesti jotakin muuta.  Tästä voit tutustua vihkikaavaan nykyiseen muotoon kirkkokäsikirjassa ja suunnitella omat kirkonmenot.

Meidän valintoja oli:

Paina minut sinetiksi sydäntäsi vasten,

pane sinetiksi ranteesi nauhaan.

Rakkaus on väkevä kuin kuolema,

kiivas ja kyltymätön kuin tuonela.

Sen hehku on tulen hehkua,

sen liekki on Herran liekki.

Suuret vedet eivät voi sitä sammuttaa,

virran tulva ei vie sitä mukanaan.

Jos joku tarjoaisi talot ja tavarat rakkauden hinnaksi,

hän saisi vain toisten pilkan.

Laul. l. 8:6–7

Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali. 
Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja, vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään. 
Vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni nälkää näkeville ja vaikka antaisin polttaa itseni tulessa mutta minulta puuttuisi rakkaus, en sillä mitään voittaisi.

Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa.
Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii. Rakkaus ei koskaan katoa.
Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.
1. Kor. 13:1–8, 13

Häämarssit ja virret

Kuokkalan kirkossa oli hääpäivänämme kamala tilanne, urut eivät olleet valmiit. Kirkossa oli vain vähän huonosointiset matkaurut ja piano. Onneksi kanttorimme sai valettua meihin vähän uskoa. Ja päätimme käyttää urkuja sisään tullessa ja pianoa poismarssin aikana.

Halusimme tulo häämarssiksi tietenkin Erkki Melartinin Prinsessa Ruususen soitettuna uruilla. Teemalla ei taaskaan ollut mitään väliä, minä halusin Prinsessa Ruususen!

Pois lähtiessä häämarssina oli Toivo Kuulan Häämarssi pianolla.

Virsi 462:  Soi kunniaksi luojan ( Jean Sibelius 1897)